Siinä tuijotellessani alkuperäisteosta,
Milavida #2 (Marja Pirilä, 2012), tarkasteluni reproduktion katselun jälkeen kiinnittyi automaattisesti kokoon ja laatuun. Kuvasta sai ammattimaisemman otteen, värit toistuivat kauniisti, oksat piirtyivät terävästi ja muistuttivat enemmänkin murtumia kuin katsojan henkilökohtaista maailmaa tavoittelevia mustia käsiä. Tarkkuus paljasti myös seinässä olevien reikien muodot, jotka olivatkin suorakulmioita, joiden ulkopuolet oli revitty niin, ettei reuna ollutkaan suora. Kuva tarjosi suurena ja tarkkana katsojalleen huomattavasti pientä paperivedosta enemmän katsottavaa, tutkittavaa ja pohdittavaa, muttei käynyt päälle.
Alkuperäisteoksen tunnelma oli reproduktiota rauhallisempi ja miellyttävämpi. Oma oloni originaalin äärellä oli rauhallisempi, eikä lainkaan yhtä ahdistava kuin reproduktion ensikohtaaminen. Taustalla toisesta näyttelystä kantautunut rauhallinen saksofonin ääni rauhoitti teoksen tunnelmaa, teki siitä rauhoittavamman ja hiljaisemman; yhtäkkiä teos itse ei huutanut lainkaan, vaan ikään kuin rauhoittui hiljaisen heijastusmetsän äänettömyyteen. Myös teoksen viereen asetetut kuvat tekivät auringonlaskussa aukeavasta ovesta rauhallisen; näyttelyssä kuvan vierellä komeili kaksi pystysuuntaista sinisävyistä ja mustanpuhuvaa camera obscura -teosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti