4. Biografinen tutkimus

Korvaava tehtävä/ Kuvahaastattelu

Tutkaillessani muiden ryhmäläisteni kuvahaastatteluita, totesin niissä vallitsevana piirteenä olevan hyvin formalistinen lähestymistapa; jokainen haastateltava on ensin lähtenyt purkamaan sanallisesti teosta silmin nähtävien, konkreettisten osien kautta. Haastateltavat myös harvoin toteavat suoraan mielipidettään siitä, onko teos kaunis tai pitävätkö he siitä. Henkilöt esittävät kysymyksiä kuvalle, erityisesti koskien ylösalaista maisemaa, seinissä olevia reikiä ja sitä mitä oven takana mahtaa olla.
Osa suhtautuu kuvan herättämiin ajatuksiin avoimesti, kuvailee tuntemuksiaan adjektiivein, mutta toiset puhuvat kuvasta runsaasti, vaikkeivat varsinaisesti avaa asioita sen takana, mitä he tuntevat. Pääasiassa haastateltavat lähestyvät teosta esteettistä havaintoa ja kokemusta painottavalla lähestymistavalla, jossa he kuvailevat teosta aistipohjaisesti ja heidän omakohtainen kokemuksensa teoksesta korostuu.

Minun ja Ruususen haastateltavat kokevat teoksen intertekstuaalisena kokemuksena ja viittaavat sanoissaan suoraan muihin nykyajan kulttuurituotoksiin kuvatessaan teosta ja sen tunnelmaa. He myöskin tiettävästi tutkailevat kuvia eri näkökulmista; kaukaa, läheltä, ylösalaisin, mikä viittaa pyrkimykseen tutkailla kuvan ulottuvuuksia perusteellisesti, mutta
konkretismin kautta. Lauran, Matleenan ja minun haastateltaville yhteistä oli huomion kiinnittäminen valoon, ja molempien haastateltavien ajatuksista voi havaita, että kerronnan takana on syvempää tulkintaa, mutta niiden merkityksiä ei lähdetä avaamaan. Puhutaan siitä mitä nähdään muttei kerrota miksi. Eräs mielenkiintoinen piirre oli esimerkiksi myös minun ja Henrietan haastateltavien kohdalla, jotka totesivat kuvan olevan parempi ylösalaisin, jolloin metsä olisi oikein päin.

Teoksen lähestyminen sanallisesti tunnetasolla on ollut haastatteluiden sävyistä päätellen hankalaa, sillä haastateltavat ovat monessa tapauksessa lähteneet analysoimaan tekstiä valtavan kaavamaisesti, ikään kuin eiltä olisi odotettu jonkinlaista tieteellistä vastausta. Lähes kaikkien kohdalla pääasiallinen lähestymistapa on itsekeskeinen, mutta havaittavissa on myös teoskeskeistä näkökulmaa; haastateltavat erittelevät mitä näkevät ja itse kokevat, mutta purkavat myös teosta teoksena (värit, materiaalit, asetelma, tekniikka) ja  pohtivat miten päin kuvaa tulisi katsoa. He esittävät teokselle kysymyksiä ja rakentavat sille ääneen tarkoituksia, merkityksiä ja pohdintoja mitä kuvan takana mahtaa olla.

Kurssiryhmämme kohdatessa teoksen ensimmäistä kertaa, aloitimme itsekeskeisellä tavalla; loimme suhteen kuvaan, jonka myötä lähdimme liittämään kuvaa aikaan, assosioimaan ja pohtimaan teosta ja sen teknisiä rakennuspalikoita. Opiskelijaryhmän ensikohdatessa avainkuvan, kykenimme myös autonomiseen havainnointiin, sillä meillä oli ennestään valtavasti kokemusta erilaisten kuvien analysoinnista. Pohdimme teoksen todellista kokoa, väriä, laatua, ja miten todellinen kuva ehkäpä eroaisi reproduktiosta. Kuitenkin huolimatta tästä kaikesta suurieleisestä taidehienostelusta, uskon kuitenkin, että jokaiselle meistä kaikkein tärkein havainto ja merkitys löytyy itsekeskeisen arvioinnin kautta. Haastateltaviin verrattuna olimme siis jo lähtökuopissa tietoisia siitä, ettei kuvaa voi lähteä katsomaan vian omista henkilökohtaisista lähtökohdista, vaan meidän täytyy tehdä analyysimme useiden erilaisten teiden kautta.

Lopputulos: Kuva teki meihin selvästi erilaisen vaikutuksen kuin henkilöihin, joiden taiteentuntemuksen ja -analysoinnin taustat ovat erilaisia.

1/6 Merkitysten kokoaminen

Kuvamatkan aikana olemme saaneet mahdollisuuden tutustua erään aikamme taiteilijaan, hänen teokseensa, sen elämään ja merkityksiin. Jokainen meistä on ensikohtaamisessa muodostanut kuvalle merkityksiä, taustoja, omiin tuntemuksiinsa ja henkilökohtaiseen elämäänsä pohjautuen. Biografinen tutkimus taasen mahdollisti meille tutustumisen taiteilijaan, hänen motiiveihinsa ja taiteeseensa muodostaaksemme taiteilijan, teoksen ja yhteiskunnan välisiä merkitysketjuja. Myös kuvahaastattelu ja omien tutkimustemme esittely muille ryhmäläisille on avannut meille uusia näkemyksiä teokseemme ja sen elämään.

Jos lähdemme liikkeelle teoksen alkulähteiltä, taiteilijasta itsestään, voimme todeta kuvan merkityksen muodostuvan taiteilijan taustoista ja hänen innostuksestaan valoa ja luontoa kohtaan. Pirilä tutkii teoksissaan ihmisen mielenmaisemaa ja valon liikkeitä, minkä myötä voidaan sanoa teoksen merkityksen olevan psyykkisen ja fyysisen maailman ilmenemisen tulkinnassa. Pirilän antamat merkitykset työlleen ovat myös historiallisia; hän tutkii surullisen ja traagisen kohtalon kokeneen talon olemista nykymaailmassa.

Kuvahaastattelun myötä avautui käsitys kuvan konkretian merkityksestä. Henkilölle, jonka kuvan tarkastelun tausta ei ole samanlainen kuin omani tai ryhmäni yleisesti, kuvan merkitys on konkreettisempi, mutta sille ei osata ryhtyä muodostamaan henkilökohtaista ja fyysisiin ominaisuuksiin pohjautuvaa merkityspohjaa syvempää tulkintaa.

Ryhmässämme merkitykset ilmenivät laajan skaalan ääripäissä. Henrietalle ja Matleenalle teoksen tulkinta oli merkitykseltään toiveikas, rauhallinen ja sisälsi ajatuksia ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Minun, Lauran ja Ruususen tulkinnoissa pääosallisena merkityksenä liikkui kuvaus ahdistuksesta ja oman henkilökohtaisen elämän ongelmista. Merkitykset ovat täten vahvasti sidonnaisia katsojan elämäntilanteisiin ja asenteisiin. Ryhmämme muodostavat merkitykset ovat sidoksissa aikaamme niin henkilökohtaisella kuin yleiselläkin tasolla; nykymailma tuntuu rypevän ahdistuksessa ja yksinäisyydessä, mutta ajassamme korostuvat myös luonnon ja ihmisen suhteen muuttuminen ja henkilökohtaisuus, yksilöllisyys ja oman maailman korostuminen.

Itse muodostin kuvalle henkilökohtaisen merkityksen jo ensikohtaamisella eikä se muuttunut merkittävästi matkan aikana; teos merkitsi minulle odotusta ja tilaa, jossa asioita tapahtuu muttei tapahdukaan, kuin odottaisi kuolemaa tai elämää. Toinen henkilökohtainen merkitys, joka nousi myös ryhmällämme yleisesti esille, oli teoksen tapa käsitellä mielenmaisemaa ja sitä, kuinka talon koettiin symboloivan omaa päätä ja sen sisäistä maailmaa, jonka seinille elämä ulkopuolella heijastuu nurinkurisena. Jollekulle teos merkitsi ahdistusta, toisille rauhaa. Minulle itselleni kuva merkitsee jotakin, mikä ajaa meidät tekemään päätöksiä, tarttumaan tai päästämään irti.

Minusta tärkeimpänä merkityksenä korostuvat ryhmämme henkilökohtaiset merkitykset; en näe, että Pirilän tarkoitusperät olisivat vaikuttaneet meidän kokemiimme merkityksiin. Peilaamme itse omaa aikaamme ja luomamme merkitykset ovat sidoksissa jokaisen omaan "huoneeseen". Siksi ne ovat merkityksistä merkityksellisimpiä niin ajan kuin oman itseni näkökulmasta,

2/6 Oma tulkinta

Tässä myös lisäksi teksti jonka kirjoitin esittelytuntia varten, sillä en päässyt itse paikalle:

" Monet teistä tietävät viimetalvisesta onnettomuudesta, joka kohtasi minua, perhettäni, ja erityisesti veljeäni, jonka paras ystävä kuoli moottorikelkkaonnettomuudessa. Lauloin hänen hautajaisissaan Antti Tuiskun Joulutarina -elokuvastakin tutun kappaleen, Valovuodet. Valovuodet oli performanssissa esittämäni Johanna Kurkelan laulun ohella toinen, joka alkoi soida päässäni välittömästi nähdessäni avainteoksen. Valovuodet soi kauniisti odottavan huoneen seinille piirtyvien varjojen välejä täyttävissä valoissa ja oven alta kajastavassa valonsäteessä, ikään kuin rauhallisena, pois antavan tekijänä, kun taas Sun Särkyä Anna mä en täytti varjoja ja pyrki jäämään, pitämään kiinni ja kasassa.

Päädyin toteuttamaan lopputulkintani moottoriurheiluun viittaavaa kypärää kantavan hahmon avulla, sillä koen veljeni ystävän kuoleman ja kuoleman yleensäkin vaikuttavan vahvasti nykypäivänä tekemiini kuviin. Kypärä viittaa ikään kuin myös aiemmin esittämämme performanssin paperipusseihin, sillä kypärä kuvastaa omaa itseäsi, omaa maailmaasi, jota kannat mukanasi ja avattu kiinnityssolki siitä tavalla tai toisella luopumista; kuolemassa tai elämään tarttumisessa. Kypärän visiiriin heijastuva Pirilän teoksen innoittama väritys ja sen varjot ja kajastava valo symboloivat sielunmaisemaa, jonka näet sielusi silmin. Maisemaa, joka ehkäpä on kauneutta ja valoa, tai varjoja ja pimeyttä. Oksien varjot ovat osa elämää yleensä; ne voivat olla murtumakohtia tai yhdessä pitäviä lankoja, se riippuu sinusta itsestäsi.

Olen kohdannut parin-kolmen vuoden sisällä valtavasti surua ja kuolemaa lähipiirissäni, ja niin monet hautajaiset, että olen alkanut uskoa kuoleman olevan surullinen, mutta kaunis. Näen Avainkuvassa kuolemaa, ihmisen loputonta odotusta, mutta koska huone on kaunis ja elävä, ihmisen tulee pyrkiä nauttimaan elämästään ennen kuin ovi on auennut lopullisesti. Siksi näen kuvan kahdella tavalla; me kaikki kuolemme, me kaikki luovumme, mutta ennen sitä on päästettävä irti siitä mikä estää meitä elämästä, mikä saa meidät pelkäämään elämää. Tähän nauttimiseen, elämän kokemiseen, rinnastan myös omalla tapaa extreme-urheiluksi luokittelemani moottoriurheilun. Ride or die, sanoisi veljeni. 

Teokseni on kuva, johon olen koonnut ajatukseni ja tunteideni symboliikkaa avainkuvasta inspiroituneena. Älkää katsoko sitä yrittäen samaistaa sitä johonkin tyyliin tai teostyyppiin, älkää hyvät ihmiset, sillä se on kerrankin teille nyt valmiiksi pureskeltu. Katsokaa sitä itsenänne ja miettikää mitä sanoin. Ymmärtäkää tämän kerran pyhää yksinkertaisuutta.

Ja tähän loppuun että kiitos kurssista, tämä on ollut antoisa matka kanssanne. "

Tähän vielä palasina skannattu, haaleampi versio kuvasta:

PS. MIKÄLI KYSYMYKSIÄ HERÄSI, KOMMENTTIPALKKI ON KYSYMYSHOMMIA VARTEN ERINOMAINEN TYÖVÄLINE. 

KIITOS!♥

1/5 Kuvahaastattelu

Haastattelin avainkuvamme avulla erästä pitkäaikaista ystävääni, jolla ei ole taustalla taiteellista harrastuneisuutta ja kuvataiteellinen kasvatus päättyy lukion pakollisiin kursseihin. Hän opiskelee kasvatustieteitä ja pyrkii lastentarhanopettajaksi.

Ensimmäisenä nähdessään kuvan, hän hämmästyi, kuinka kuva ei ollutkaan yksiselitteinen, eikä se sisältänyt ihmishahmoja ollenkaan. Hän lähti tutkimaan rationaalisesti kuvan fyysisiä ominaisuuksia, varjoja, seinissä olevia reikiä, ovea ja sen valoja, sekä seinien hänen mielestään omituista perspektiiviä. Haastateltava lähti pyörittelemään kuvaa ylösalaisin ja kyljelleen, joka oli hänelle selkeästi miellyttävä tapa lähestyä kuvaa, ja assosioimaan sen perusteella muuttuvia mielentilojaan ja kokemuksiaan kuvasta ja taiteilijan mahdollista prosessia, vaikkei tunnistanutkaan tekniikkana Camera Obscuraa valokuvasta.
      Ensimmäisenä haastateltava lähti pohtimaan sitä, miksi huoneen perspektiivi näyttää oudolta ja miksi seinillä oleva maisema on ylösalaisin. Ylösalaisin piirtyvä maisema tuntui hänestä luonnollisemmalta kun kuva käännettiin ylösalaisin; metsä näkyi hänestä seinien lävitse tai että seiniä ei olisi ollenkaan, ja ovi muistutti häntä nousujohteisuudesta, ikään kuin oven takana olisi ollut portaat jonnekin ylöspäin. Kuvan ollessa oikein päin oven takana ei hänestä ollut mitään, eikä hän tuntenut halua kulkea ovesta, vaikka tahtoikin sanojensa mukaan ulos huoneesta. Kuvan ollessa ylösalaisin hän koki, että kyseessä olisi auringonnousua kuvaava tilanne, sarastus, kun taas kuvan ollessa oikein päin, hän koki tilanteen auringonlaskun hetkeksi. Seinässä olevan ylemmän reiän haastateltava kuvasi lyhdyksi ja pohti, onko seinissä olevat reiät vain repäisty seiniin.
    Tuntemuksiltaan haastateltava kuvasi teoksen tilan ahdistavaksi; ikään kuin oksat tekisivät huoneesta pyöreän, ja ne kiertyisivät huoneessa olijan ympärille. Katsoja kuvasi myös ahdistavaksi sen, ettei takana olevaa maailmaa voinut kuvitella; onko takanani ikkuna vai onko huoneessa ikkunoita lainkaan? Hän tahtoi päästä pois tilasta, mutta ei tahtonut tietää, mitä selän tai valoisan oven takana mahtoi olla. Seiniin piirtyvät oksat tuntuivat puristavilta ja vääristivät entisestäänkin huoneen haastateltavaa merkittävästi häirinnyttä perspektiiviä ja muotoa.
   Haastateltavani lähestyi teosta ja lähti arvottamaan sitä osittain hyvin itsekeskeisistä lähtökohdista, mutta hänen tapansa tarkastella kuvaa hyödynsi paljon myös teoskeskeisen lähestymistavan piirteitä. Katsoja unohti kysymyksen siitä, onko kuva kaunis tai ruma, onko se hänen mielestään taidetta vai ei, vaan lähti aivan ensimmäisenä tekemään formalistista analyysiä kuvan rakennuspalasista, kuten seinien linjoja, varjojen muodostusta ja asetelmaa yleensä. Hän ei kuitenkaan pyri ulos omasta kokemuksestaan etsimään teokselle yhteiskunnallista tai ajallista liittyvyyttä, mikä viittaa itsekeskeisiin arvotusmalleihin; miltä tämä kuva minusta tuntuu, mitä näen, mitä koen? Haastateltavani rinnasti teoksen oksakokemuksen David Lynchin tekeleisiin, mikä on myös selvä merkki omien mediamieltymysten ja kuvahistorian merkityksestä tulkintaan.
 
  Haastateltavani kritiikin vaiheet erottuivat selkeästi hänen katsoessaan teosta. Ensin katsoja kuvaili mitä näki rationaalisesti ja kuvailevasti, kokeili erilaisia tapoja nähdä ja katsoa kuvaa, sekä tutkiskeli ääneen näkemäänsä. Tulkinnassa hän rinnasti näkemänsä olotiloihin ja assosioi vapaasti, kuvasi millaisen tunnetilan huoneen ulkomuoto saa aikaan hänessä hänen käännellessään kuvaa ja kuvaili kuvan kääntelyn aiheuttamia eroavaisuuksia siinä, millaisen käsityksen hän kuvasta sai. Arvottamisalueen hän jätti vähemmälle; oliko kuva hänestä huono vai hyvä, kaunis vai ruma, siihen hän ei ottanut kantaa, mutta kertoi kuvan ahdistavan häntä, eikä hän mielellään katsoisi kuvaa enää pidempään.

Moniaistinen tulkinta

Ajatuksemme performanssiin lähti rakentumaan kysymyksistä:
Mitä sinä tunnet, kun katsot kuvaa?
Millaisia tunteita avainkuva sinussa herättää? 
Kuuletko ääniä, maistatko mitään?

Olin itse harrastanut armotonta brainstormausta kiireen ja kauhun sekaisessa olotilassa keskellä yötä ja päähäni pinttyivät kaksi asiaa; paperipussit ja Johanna Kurkelan kappale "Sun särkyä anna mä en". Päätimme lähteä yhdessä työstämään performanssiin esille jokaisen omaa kokemusta avainteoksesta; toinen tunsi vihaa, kun taas toinen näki kuvan rauhallisena mielenmaisemana. Halusimme tuoda kaiken tämän esille luisumatta turhaan monimutkaisuuteen ja hyödynsimme moniaistisuuden käsitettä tuoden teokseen liikettä ja ääntä staattisen rauhallisuuden keskelle. Matleenan ottamaa metsämaisemakuvaa hyödyntäen toimme myös alkuperäisteoksen kauniin camera obscura ajatuksen osaksi performanssia. Paperipusseilla halusimme tuoda esille ihmisen omaa mielenmaailmaa, ja kuinka jokainen suhtautuu eri tavoin päänsä sisällä olevan huoneen tunnelmaan.

Ja että kaikilla on salaisuutensa, piilopaikkansa, melenmaisemansa.
Eikä kukaan ole yksin.