A.
Näen seinät.
Näen seinät.
En tiedä ovatko ne minussa vai ympärilläni.
Huoneessa ei ole muita, avoimesta ovesta tuleva valo häikäisee minua osuessaan kasvoihini.
On aivan hiljaista, mutta kuulen kohinan korvissani enkä tiedä lainkaan,
kuulenko sen oikeasti.
Ehkä se on vain seinille piirtyvän metsän tuotosta.
Pilvet seinillä liikkuvat, puut havisevat, mutta seinät ovat paikallaan.
Hiljaa.
Kuulen hiljaisuutta mutten kuule.
Näen metsän, mutten oikeastaan näe.
Ympärilläni on pysyvää, pysymätöntä.
Paljon valoa, paljon varjoa,
mutta mikään ei kosketa minua.
Ikään kuin ympärilläni oleva maailma liikkuisi,
mutta seinät kahlitsisivat minut.
Laulan, mutta kukaan ei kuule, en ole varma laulanko itse sittenkään,
vai kuulenko kuinka metsä laulaa minulle jossain ulkopuolella.
Vai laulaako hiljaisuus?
Ovi on auki, mutten oikeastaan tahdo kulkea siitä, saatikka edes koskea.
En tahdo tietää, mikä valossa odottaa, eikä kukaan kulje valon ohi.
Pienet aukot seinässä muistuttavat pomminsirpaleiden tekemiä säleitä.
Olen yksin, olen hiljaa, ja yritän tarttua seiniin piirtyviin kuviin.
Yritän tarttua siihen mikä ympäröi minua,
väreihin, materiaaleihin,
mutta lopulta vain odotan, kuinka ulkopuolinen maailma kulkee ohitseni,
enkä saa sitä kiinni.
Kuin yrittäisi tarttua veteen.
Istun alas, kuuntelen.
Olen omassa päässäni.
Tämä huone on minä, seinät muurit joiden suojaan pakenen.
Pakenen maisemaan, en tiedä, mikä ulkona odottaa.
Nyt katson kuvaa ulkopuolelta.
Ja keskellä lattiaa, seinissä ja valonsäteissä,
näen itseni.
Ja minä odotan.
Mitä odotan?
Mitä minä odotan odottavan huoneessa?
B.
Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota kuvan unenomaisuuteen ja moniulotteisuuteen. Luonteeltaan armottomaan ja realistiseen valokuvaan oli saatu kauniisti yhdistettyä unenomaisuutta ja fantasiaa camera obscuran avulla. Moniulotteisuus korostui teoksen herättämissä ajatuksissa, jossa kuvaa verrattiin ihmismieleen, odottavaan olotilaan ihmisen silmien takana.
B.
Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota kuvan unenomaisuuteen ja moniulotteisuuteen. Luonteeltaan armottomaan ja realistiseen valokuvaan oli saatu kauniisti yhdistettyä unenomaisuutta ja fantasiaa camera obscuran avulla. Moniulotteisuus korostui teoksen herättämissä ajatuksissa, jossa kuvaa verrattiin ihmismieleen, odottavaan olotilaan ihmisen silmien takana.
Teos herätti minussa kokemuksia omasta henkisestä pahoinvoinnistani; kokemuksesta että vaikka näen heijastuksen ulkomaailmasta, en pysty vaikuttamaan siihen saatikka koskettamaan konkreettisesti ympäröivää maailmaa. Koen että ahtaat, jykevät seinät kuvaavat omia henkisiä muurejani joiden taakse joko pakenen tai auttamattomasti usein jään. Seinille heijastuva maailma, ylösalainen ja mahdoton koskettaa, kuvaa minulle elämää, joka virtaa ohitseni huomaamattani, vaikka tahotisinkin tarttua siihen.
Olin nähnyt teoksen Korundissa jo ennestään viime keväänä, jonka myötä tiesin teoksesta jo jotakin. Mielestäni teoksessa on kyse kahden maailman yhdistämisestä. Konkreettinen ja kova kohtaa hauraan ja kauniin illuusion, auki oleva valoa tulviva ovi tarjoaa mahdollisuuden koskettaa ulkona olevaa maailmaa, mikäli siihen uskaltaa tarttua. Teos kysyy katsojalta, uskallatko, pystytkö, tahdotko? Mutta miksi ovi on auki? piileekö avoimessa ovessa uhka vai mahdollisuus?
Ja mitä kaikkea se meille tarjoaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti