7. Matkakertomus

Luku 1: Minun matkani

Aivan ensimmäiseksi en tiennyt mitä ajatella. Kuva ahdisti minua, enkä oikein osannut tarttua kokonaisuuteen, vaan näin varjoja, valtavasti varjoja, jotka tuntuivat kietoutuvan katsojan ympärille. Tunnetilani olivat perin negatiivisia, enkä oikein osannut pitää kuvasta, saatikka sitten ajatella katsovani sitä 7.viikkoisen matkani ajan. Olen voinut henkisesti pahoin jo varsin pitkään, ja uskon pahimpien aikojen yhä painavan jonkin verran taustalla kaikessa tulkinnassani: kurssin alussa näin kuvassa pahaa oloa, kuolemaan ja pakenemista omaan sisäiseen maailmaan.

Tällä hetkellä näen kuvan siis huomattavasti laajemmin. Tutustuttuamme taiteilijan omiin taustoihin ja merkityksiin, aukesi kuvalle minun mielestäni merkittäviä ovia, vaikka taiteilijasta ei muuten merkittävästi tietoa löytynytkään Taiteilija on omien sanojensa mukaan hakenut teoksessaan biologin valoa tutkivan lähestymistavan lisäksi kuvausta mielenmaisemasta ja rauhallisesta olotilasta, mikä oikeastaan yhtenee myös osan tulkintojen kanssa. Myös alkuperäisen teoksen näkeminen vaikutti tulkintaan ja kokemukseen merkittävästi: taustalla soinut saksofonimusiikki ja suuri, syvä, tarkka ja värikäs teos olivat vaikuttamassa positiivisempiin tunnetiloihini kuvista. Myös sen asettelu seinälle kahden synkemmän kuvan väliin antoi sille valovoimaa vaikutti kokemukseeni.

Erilaiset lähestymistavat kurssin aikana vaikuttivat näkemääni paljon ja aloin lopulta nähdä muutakin kuin alkuun kokemani ahdistuksen ja pelon. Näin teoksessa vahvasti tilan ennen kuolemaa ja hiljaisuuden ennen viimeistä henkäystä: jonkinlaisen viimeisen välähdyksen tai kuolemaa odottavan henkilön pakopaikan. Näin lähinnä varjoja ja valoja niiden välissä, mitä pidin teoksen kiinnostavimpana kohtana ja merkittävimpänä palasena koko matkan ajan. Tänä päivänä näen kuvassa yhä vanhan tulkintani, mutta näen teoksessa myös toivoa ja jonkin sorttista ”elämän nälkää”. Että sitä on vain tartuttava elämään kun sitä on. Kiinnitän enemmän huomiota valoon varjon takana, sillä ei ole valoa ilman varjoa, joka taasen on oma symbolinsa sille, että elämässä on pysyttävä kiinni. Yksi vahvimmista vaikutteista kuvan tulkinnan muuttumisessa oli musiikki; kun kappale vaihtui, aloin nähdä kuvassa hyvin erilaisia tunnelmia ja tapahtumia. Kuten jo kuvallista lopputulkintaani esitellessä kerroin, kaksi laulua vaikuttivat merkittävästi kuvan merkityksen rakentumiseen.  On kahdenlaista tulkintaa ja pidän molemmista, mutta haastateltavani kuvahaastattelutehtävästä sanoi asian aika hyvin: ”Ylösalaisin kuvan oven takana on portaat, jotka johtavat ylös, jonnekin turvaan ja elämään, mutta toisin päin sen takana on tuntematon: jotakin, jota ei ehkä tahtoisi kohdata, mutta se on edessä joka tapauksessa.”

Katsoessaan kuvaa, itse kukin näkee siinä mitä lähtee hakemaan. Jokaisen tausta ja kulttuuri vaikuttavat siihen, millaisen vaikutelman kuvasta saavat. Esimerkiksi länsimaisessa kuvakulttuurissa kasvanut henkilö analysoi kuvista erilaisia piirteitä, omalle kulttuurilleen ominaisia symboleita ja kuvaamistapoja. Avainkuvamme Milavida2 aukeaa siis hyvin eri tavoin esimerkiksi minulle verrattuna aasialaisia juuria omaavaan henkilöön.  Myös omat kokemukset ja elämäntilanteet saavat ihmiset tulkitsemaan kuvista henkilökohtaisella tasolla asioita, jotka ovat tai ovat olleet ajankohtaisia heidän elämässään. Katsojan tausta vaikuttaa osaltaan myös siten, että esimerkiksi kuvataidetta peruskoulun ulkopuolella harrastamaton tai opiskelematon näkee kuvat hyvin erilaisella tavalla, kuin harrastunut kuvantekijä ja -katsoja. Minulle kuva merkitsee jo aiemmin kuvailemaani tulkintaa; merkitykset joita muodostin, ovat osaltaan polaarisia merkityksiä, mutta kietoutuvat kuitenkin merkittävällä tavalla yhteen; elämästä ja kuolemasta irti päästäminen ovat kolikon kaksi puolta. Valo oven takana voi olla loppu tai alku, kuten jo aiemmin totesin.

Länsimainen kuvakulttuuri ja kulttuuri yleensäkin ovat todennäköisesti vaikuttaneet avainkuvamme taiteilijaan jollakin tapaa. Valokuva ja Camera obscura ovat vanhoja ja perinteisiä tekniikoita, joita yhdistelemällä on saatu aikaan nykyaikaista, mutta taianomaista kuvallista tuotosta. Nykyaikainen painotekniikka ja maailma, jossa elämme, vaikuttavat merkittävästi kuvan tulkintoihin ja katsojan, kriitikon, sekä taiteilijan intresseihin katsoa teosta. Tämän kurssin pohjalta olen tullut siihen tulokseen, että kaikkein tärkein arvottaja on ehkä katsoja, olipa tämä sitten kriitikko tai ei, sillä perehtymällä kuvamatka-kurssin esittelemään moniaistillisenn ja useita kokemisen kanavia hyödyntävään taiteen tulkintaan katsoja voi päästä itsessään aivan uusiin sfääreihin arvottaessaan teosta.

Omasta tulkinnastani olen tarkemmin kertonut teoksen esittelyn yhteydessä, mutta tähän loppuun voisin todeta, että koko kurssin helpoin tehtävä oli tämä lopullinen tulkinta teoksesta. Sain heti alussa vahvan näkemyksen siitä, että alkuperäisteoksen huone oli kuin kypärä päässä, oli näkemys sitten negatiivinen tai ei. Teoksessa käsittelen jo aiemmin mainitsemani mukaan sitä, kuinka elämästä tai kuolemasta irti päästäminen ovat molemmat osa elämää. Kypärä päässä olet turvassa, tai sitten olet rajoittunut, ja hyvinvointisi vaatii sen irrottamista. Avoin nauha viittaa alkuperäisteoksen oveen: ovi on auki, tartu elämään tai ole valmis päästämään irti. 
Nyt olen valmis päästämään irti, niin avainteoksesta, kuin lopputulkinnastani.

Luku 2: Kokemuksellisuus kuvan katsojan oppivälineenä

Kokemuksellinen taideoppiminen on käsitteenä ja Kuvamatka-kurssin tyyppisenä harjoitteena mielenkiintoinen tapa lähestyä taidetta. Taidetta ja oppimista on mahdollista lähestyä niin monin tavoin, että yhdistelemällä oppimisen ja lähestymisen keinoja, voidaan saada aikaan merkittävän laaja taidekokemus.

Kokemuksellisessa taideoppimisessa merkittävää on se, että tietopohjaa ja kokemusta rakennetaan hyvin laajan keinovalikoiman kautta. Kokemus teoksesta syntyy niin kuvallisen analyysin, erilaisten tutkimustapojen, kuten bibliografisen tutkimuksen kautta, ja lähestymällä teosta erilaisten lähestymistapojen avulla. Tietopohja kokemuksellisessa taideoppimisessa on aina oppilaan omaan maailmaan pohjaavaa: oppilas lähtee kokemuksen kautta rakentamaan sekä kokemusta teoksesta, että itseään persoonana taiteen katsomisen kautta. Kokemuksellinen taideoppiminen on omankin kokemukseni perusteella selkeästi sidoksissa konstruktivistiseen oppimisteoriaan ja humanistiseen ihmiskuvaan. Lähestymällä teosta useista eri näkökulmista ja useilla eri tavoilla, voidaan rakentaa teoksesta moniulotteinen kokemus useilta eri kokemisen osa-alueilta pohjautuen aina oppilaan kokemukseen ja aikaisemmin oppimaan, vahvistaen sitä ja rakentaen uutta. Oppilas rakentaa tietämystään ja kokemustaan teoksesta elämysten, sisäistämisen ja tulkintaprosessien kautta. Laajemmin kokemuksellinen taideoppiminen tukee myös oppilaan henkilökohtaisten oppimisprosessien kehitystä, sillä tavoitteena on saada oppilas ymmärtämään merkityssuhteita ja kontekstin merkitystä yleensäkin maailman tarkastelussa: tutustuessa taideteokseen esimerkiksi taidehistorian näkökulmasta, kontekstiajattelu korostuu. Sosiaalinen vuorovaikutus tukee osaltaan kokemuksellisen taideoppimisen ajatusta, sillä sosiaalisessa kanssakäymisessä, katsottaessa teosta yhdessä keskustellen ja jaettaessa kokemuksia ja näkemyksiä avautuu jälleen uusi kanava kokea teos ja muodostaa uusia näkemyksiä.

Kokemuksellinen taideoppiminen on omasta mielestäni käsite, jonka tulisi tulla esille jokaisen oppilaan koulutaipaleella: niin laajasti koen metodin hyödyttävän oppilaan kehitystä kuvan katsojana ja käyttäjänä. Kokemuksellisuus on otettu huomioon myös uusimmassa opsissa, minkä vuoksi tämänkaltainen malli on hyvä ottaa omaan opetukseen, jotta voidaan kasvattaa eettisesti, rakentavasti ja persoonallisesti kuvia ja kuvallisuutta tarkastelevia ja hyödyntäviä, yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Vaikuttaminen, prosessiajattelu ja sosiaalisuus ovat kaikki merkittävä osa sekä uutta opsia, että kokemuksellisen taideoppimisen perusajatuksia, minkä vuoksi koen, että voisin hyödyntää kuvamatka-kurssin rakenteen tyylistä oppimisprosessia tulevaisuudessa laajemminkin kuvataiteen opetuksessani, vaikkakin lyhempiaikaisina ja kevennettyinä versioina.

Mallin konstruktivistinen luonne, uusien kokemusten pohjaaminen vanhan päälle ja vanhan muokkaaminen uuden mukaan, korostuvat kokemuksellisessa oppimisessa. Koen että kokemuksellinen taideoppiminen on hyvä tapa tukea nuoren ja lapsen kykyä nauttia ja tulkita kuvallisia viestejä heidän omista lähtökohdistaan edeten. Kokemuksellisen taideoppimisen kautta kynnys lähteä tulkitsemaan kuvia omista lähtökohdistaan, unohtamatta niiden monitahoisia merkityksiä ja taustalla vaikuttavia tekijöitä, on matalampi. Jokainen näkee kuvissa erilaisia asioita, mutta ”faktat”, kuten bibliografinen tutkimus ja historiakatsaukset, taas vahvistavat oppilaan kontekstiajattelua ja tilanneälyä. Tämän myötä katse osataan suunnata tulevaisuudessakin erilaisten kuvallisten viestien taustoihin, joka hyödyntää myös kuvataiteen mediakasvatuksellista aspektia.  Koen siis, että kurssin ja prosessin sosiaalisuus kasvattaa oppilaita ymmärtämään ja hyväksymään erilaisia tulkintoja ja katsomuksia unohtamatta niiden rikastuttavaa vaikutusta nuorten kuvan katsomisessa ja sosiaalisen kanssakäymisen kehittymisessä.

Miten siis hyödyntäisin tätä kaikkea tulevaisuuden opetuksessani? Koen, että velvollisuuteni on kasvattaa tiedostavia kuvan katsojia, jotka antavat kuvan vaikuttaa ja herättää ajatuksia, mutta ymmärtävät, mistä ja miksi kuva rakentuu ja herättää tunteita. Kokemuksellinen taideopetus on loistava väline tiedostavuuden lisäämiseksi useilla katsomisen ja tutkimuksen osa-alueilla. Kuvamatka -kurssin kaltaiset monipuoliset prosessit kehittävät oppilasta myös muiden oppiaineiden kuvastojen ja erityisesti asioiden merkitys-suhteiden ymmärtämisessä. Hyödyntäisin monipuolista kokemuksellisuutta pienemmissä erissä yläkouluikäisten parissa kehittääkseni heidän kykyään tarkastella kuvaa erilaisin tavoin yksittäisissä tapauksissa, esitelläkseni heille useita eri tapoja lähestyä kuvaa ja  hyödyntäen integraatiota esimerkiksi äidinkielen, historian ja maantiedon kanssa. Pidempiaikainen kurssi taasen sopii mielestäni yläkoulun 9-luokkalaisille ja lukioikäisille, miksei myöskin aikuisille, joilla on jo kykyä ja kokemusta lähteä tarkastelemaan teoksia, niin omia kuin muidenkin.

4. Biografinen tutkimus

Korvaava tehtävä/ Kuvahaastattelu

Tutkaillessani muiden ryhmäläisteni kuvahaastatteluita, totesin niissä vallitsevana piirteenä olevan hyvin formalistinen lähestymistapa; jokainen haastateltava on ensin lähtenyt purkamaan sanallisesti teosta silmin nähtävien, konkreettisten osien kautta. Haastateltavat myös harvoin toteavat suoraan mielipidettään siitä, onko teos kaunis tai pitävätkö he siitä. Henkilöt esittävät kysymyksiä kuvalle, erityisesti koskien ylösalaista maisemaa, seinissä olevia reikiä ja sitä mitä oven takana mahtaa olla.
Osa suhtautuu kuvan herättämiin ajatuksiin avoimesti, kuvailee tuntemuksiaan adjektiivein, mutta toiset puhuvat kuvasta runsaasti, vaikkeivat varsinaisesti avaa asioita sen takana, mitä he tuntevat. Pääasiassa haastateltavat lähestyvät teosta esteettistä havaintoa ja kokemusta painottavalla lähestymistavalla, jossa he kuvailevat teosta aistipohjaisesti ja heidän omakohtainen kokemuksensa teoksesta korostuu.

Minun ja Ruususen haastateltavat kokevat teoksen intertekstuaalisena kokemuksena ja viittaavat sanoissaan suoraan muihin nykyajan kulttuurituotoksiin kuvatessaan teosta ja sen tunnelmaa. He myöskin tiettävästi tutkailevat kuvia eri näkökulmista; kaukaa, läheltä, ylösalaisin, mikä viittaa pyrkimykseen tutkailla kuvan ulottuvuuksia perusteellisesti, mutta
konkretismin kautta. Lauran, Matleenan ja minun haastateltaville yhteistä oli huomion kiinnittäminen valoon, ja molempien haastateltavien ajatuksista voi havaita, että kerronnan takana on syvempää tulkintaa, mutta niiden merkityksiä ei lähdetä avaamaan. Puhutaan siitä mitä nähdään muttei kerrota miksi. Eräs mielenkiintoinen piirre oli esimerkiksi myös minun ja Henrietan haastateltavien kohdalla, jotka totesivat kuvan olevan parempi ylösalaisin, jolloin metsä olisi oikein päin.

Teoksen lähestyminen sanallisesti tunnetasolla on ollut haastatteluiden sävyistä päätellen hankalaa, sillä haastateltavat ovat monessa tapauksessa lähteneet analysoimaan tekstiä valtavan kaavamaisesti, ikään kuin eiltä olisi odotettu jonkinlaista tieteellistä vastausta. Lähes kaikkien kohdalla pääasiallinen lähestymistapa on itsekeskeinen, mutta havaittavissa on myös teoskeskeistä näkökulmaa; haastateltavat erittelevät mitä näkevät ja itse kokevat, mutta purkavat myös teosta teoksena (värit, materiaalit, asetelma, tekniikka) ja  pohtivat miten päin kuvaa tulisi katsoa. He esittävät teokselle kysymyksiä ja rakentavat sille ääneen tarkoituksia, merkityksiä ja pohdintoja mitä kuvan takana mahtaa olla.

Kurssiryhmämme kohdatessa teoksen ensimmäistä kertaa, aloitimme itsekeskeisellä tavalla; loimme suhteen kuvaan, jonka myötä lähdimme liittämään kuvaa aikaan, assosioimaan ja pohtimaan teosta ja sen teknisiä rakennuspalikoita. Opiskelijaryhmän ensikohdatessa avainkuvan, kykenimme myös autonomiseen havainnointiin, sillä meillä oli ennestään valtavasti kokemusta erilaisten kuvien analysoinnista. Pohdimme teoksen todellista kokoa, väriä, laatua, ja miten todellinen kuva ehkäpä eroaisi reproduktiosta. Kuitenkin huolimatta tästä kaikesta suurieleisestä taidehienostelusta, uskon kuitenkin, että jokaiselle meistä kaikkein tärkein havainto ja merkitys löytyy itsekeskeisen arvioinnin kautta. Haastateltaviin verrattuna olimme siis jo lähtökuopissa tietoisia siitä, ettei kuvaa voi lähteä katsomaan vian omista henkilökohtaisista lähtökohdista, vaan meidän täytyy tehdä analyysimme useiden erilaisten teiden kautta.

Lopputulos: Kuva teki meihin selvästi erilaisen vaikutuksen kuin henkilöihin, joiden taiteentuntemuksen ja -analysoinnin taustat ovat erilaisia.

1/6 Merkitysten kokoaminen

Kuvamatkan aikana olemme saaneet mahdollisuuden tutustua erään aikamme taiteilijaan, hänen teokseensa, sen elämään ja merkityksiin. Jokainen meistä on ensikohtaamisessa muodostanut kuvalle merkityksiä, taustoja, omiin tuntemuksiinsa ja henkilökohtaiseen elämäänsä pohjautuen. Biografinen tutkimus taasen mahdollisti meille tutustumisen taiteilijaan, hänen motiiveihinsa ja taiteeseensa muodostaaksemme taiteilijan, teoksen ja yhteiskunnan välisiä merkitysketjuja. Myös kuvahaastattelu ja omien tutkimustemme esittely muille ryhmäläisille on avannut meille uusia näkemyksiä teokseemme ja sen elämään.

Jos lähdemme liikkeelle teoksen alkulähteiltä, taiteilijasta itsestään, voimme todeta kuvan merkityksen muodostuvan taiteilijan taustoista ja hänen innostuksestaan valoa ja luontoa kohtaan. Pirilä tutkii teoksissaan ihmisen mielenmaisemaa ja valon liikkeitä, minkä myötä voidaan sanoa teoksen merkityksen olevan psyykkisen ja fyysisen maailman ilmenemisen tulkinnassa. Pirilän antamat merkitykset työlleen ovat myös historiallisia; hän tutkii surullisen ja traagisen kohtalon kokeneen talon olemista nykymaailmassa.

Kuvahaastattelun myötä avautui käsitys kuvan konkretian merkityksestä. Henkilölle, jonka kuvan tarkastelun tausta ei ole samanlainen kuin omani tai ryhmäni yleisesti, kuvan merkitys on konkreettisempi, mutta sille ei osata ryhtyä muodostamaan henkilökohtaista ja fyysisiin ominaisuuksiin pohjautuvaa merkityspohjaa syvempää tulkintaa.

Ryhmässämme merkitykset ilmenivät laajan skaalan ääripäissä. Henrietalle ja Matleenalle teoksen tulkinta oli merkitykseltään toiveikas, rauhallinen ja sisälsi ajatuksia ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Minun, Lauran ja Ruususen tulkinnoissa pääosallisena merkityksenä liikkui kuvaus ahdistuksesta ja oman henkilökohtaisen elämän ongelmista. Merkitykset ovat täten vahvasti sidonnaisia katsojan elämäntilanteisiin ja asenteisiin. Ryhmämme muodostavat merkitykset ovat sidoksissa aikaamme niin henkilökohtaisella kuin yleiselläkin tasolla; nykymailma tuntuu rypevän ahdistuksessa ja yksinäisyydessä, mutta ajassamme korostuvat myös luonnon ja ihmisen suhteen muuttuminen ja henkilökohtaisuus, yksilöllisyys ja oman maailman korostuminen.

Itse muodostin kuvalle henkilökohtaisen merkityksen jo ensikohtaamisella eikä se muuttunut merkittävästi matkan aikana; teos merkitsi minulle odotusta ja tilaa, jossa asioita tapahtuu muttei tapahdukaan, kuin odottaisi kuolemaa tai elämää. Toinen henkilökohtainen merkitys, joka nousi myös ryhmällämme yleisesti esille, oli teoksen tapa käsitellä mielenmaisemaa ja sitä, kuinka talon koettiin symboloivan omaa päätä ja sen sisäistä maailmaa, jonka seinille elämä ulkopuolella heijastuu nurinkurisena. Jollekulle teos merkitsi ahdistusta, toisille rauhaa. Minulle itselleni kuva merkitsee jotakin, mikä ajaa meidät tekemään päätöksiä, tarttumaan tai päästämään irti.

Minusta tärkeimpänä merkityksenä korostuvat ryhmämme henkilökohtaiset merkitykset; en näe, että Pirilän tarkoitusperät olisivat vaikuttaneet meidän kokemiimme merkityksiin. Peilaamme itse omaa aikaamme ja luomamme merkitykset ovat sidoksissa jokaisen omaan "huoneeseen". Siksi ne ovat merkityksistä merkityksellisimpiä niin ajan kuin oman itseni näkökulmasta,

2/6 Oma tulkinta

Tässä myös lisäksi teksti jonka kirjoitin esittelytuntia varten, sillä en päässyt itse paikalle:

" Monet teistä tietävät viimetalvisesta onnettomuudesta, joka kohtasi minua, perhettäni, ja erityisesti veljeäni, jonka paras ystävä kuoli moottorikelkkaonnettomuudessa. Lauloin hänen hautajaisissaan Antti Tuiskun Joulutarina -elokuvastakin tutun kappaleen, Valovuodet. Valovuodet oli performanssissa esittämäni Johanna Kurkelan laulun ohella toinen, joka alkoi soida päässäni välittömästi nähdessäni avainteoksen. Valovuodet soi kauniisti odottavan huoneen seinille piirtyvien varjojen välejä täyttävissä valoissa ja oven alta kajastavassa valonsäteessä, ikään kuin rauhallisena, pois antavan tekijänä, kun taas Sun Särkyä Anna mä en täytti varjoja ja pyrki jäämään, pitämään kiinni ja kasassa.

Päädyin toteuttamaan lopputulkintani moottoriurheiluun viittaavaa kypärää kantavan hahmon avulla, sillä koen veljeni ystävän kuoleman ja kuoleman yleensäkin vaikuttavan vahvasti nykypäivänä tekemiini kuviin. Kypärä viittaa ikään kuin myös aiemmin esittämämme performanssin paperipusseihin, sillä kypärä kuvastaa omaa itseäsi, omaa maailmaasi, jota kannat mukanasi ja avattu kiinnityssolki siitä tavalla tai toisella luopumista; kuolemassa tai elämään tarttumisessa. Kypärän visiiriin heijastuva Pirilän teoksen innoittama väritys ja sen varjot ja kajastava valo symboloivat sielunmaisemaa, jonka näet sielusi silmin. Maisemaa, joka ehkäpä on kauneutta ja valoa, tai varjoja ja pimeyttä. Oksien varjot ovat osa elämää yleensä; ne voivat olla murtumakohtia tai yhdessä pitäviä lankoja, se riippuu sinusta itsestäsi.

Olen kohdannut parin-kolmen vuoden sisällä valtavasti surua ja kuolemaa lähipiirissäni, ja niin monet hautajaiset, että olen alkanut uskoa kuoleman olevan surullinen, mutta kaunis. Näen Avainkuvassa kuolemaa, ihmisen loputonta odotusta, mutta koska huone on kaunis ja elävä, ihmisen tulee pyrkiä nauttimaan elämästään ennen kuin ovi on auennut lopullisesti. Siksi näen kuvan kahdella tavalla; me kaikki kuolemme, me kaikki luovumme, mutta ennen sitä on päästettävä irti siitä mikä estää meitä elämästä, mikä saa meidät pelkäämään elämää. Tähän nauttimiseen, elämän kokemiseen, rinnastan myös omalla tapaa extreme-urheiluksi luokittelemani moottoriurheilun. Ride or die, sanoisi veljeni. 

Teokseni on kuva, johon olen koonnut ajatukseni ja tunteideni symboliikkaa avainkuvasta inspiroituneena. Älkää katsoko sitä yrittäen samaistaa sitä johonkin tyyliin tai teostyyppiin, älkää hyvät ihmiset, sillä se on kerrankin teille nyt valmiiksi pureskeltu. Katsokaa sitä itsenänne ja miettikää mitä sanoin. Ymmärtäkää tämän kerran pyhää yksinkertaisuutta.

Ja tähän loppuun että kiitos kurssista, tämä on ollut antoisa matka kanssanne. "

Tähän vielä palasina skannattu, haaleampi versio kuvasta:

PS. MIKÄLI KYSYMYKSIÄ HERÄSI, KOMMENTTIPALKKI ON KYSYMYSHOMMIA VARTEN ERINOMAINEN TYÖVÄLINE. 

KIITOS!♥

1/5 Kuvahaastattelu

Haastattelin avainkuvamme avulla erästä pitkäaikaista ystävääni, jolla ei ole taustalla taiteellista harrastuneisuutta ja kuvataiteellinen kasvatus päättyy lukion pakollisiin kursseihin. Hän opiskelee kasvatustieteitä ja pyrkii lastentarhanopettajaksi.

Ensimmäisenä nähdessään kuvan, hän hämmästyi, kuinka kuva ei ollutkaan yksiselitteinen, eikä se sisältänyt ihmishahmoja ollenkaan. Hän lähti tutkimaan rationaalisesti kuvan fyysisiä ominaisuuksia, varjoja, seinissä olevia reikiä, ovea ja sen valoja, sekä seinien hänen mielestään omituista perspektiiviä. Haastateltava lähti pyörittelemään kuvaa ylösalaisin ja kyljelleen, joka oli hänelle selkeästi miellyttävä tapa lähestyä kuvaa, ja assosioimaan sen perusteella muuttuvia mielentilojaan ja kokemuksiaan kuvasta ja taiteilijan mahdollista prosessia, vaikkei tunnistanutkaan tekniikkana Camera Obscuraa valokuvasta.
      Ensimmäisenä haastateltava lähti pohtimaan sitä, miksi huoneen perspektiivi näyttää oudolta ja miksi seinillä oleva maisema on ylösalaisin. Ylösalaisin piirtyvä maisema tuntui hänestä luonnollisemmalta kun kuva käännettiin ylösalaisin; metsä näkyi hänestä seinien lävitse tai että seiniä ei olisi ollenkaan, ja ovi muistutti häntä nousujohteisuudesta, ikään kuin oven takana olisi ollut portaat jonnekin ylöspäin. Kuvan ollessa oikein päin oven takana ei hänestä ollut mitään, eikä hän tuntenut halua kulkea ovesta, vaikka tahtoikin sanojensa mukaan ulos huoneesta. Kuvan ollessa ylösalaisin hän koki, että kyseessä olisi auringonnousua kuvaava tilanne, sarastus, kun taas kuvan ollessa oikein päin, hän koki tilanteen auringonlaskun hetkeksi. Seinässä olevan ylemmän reiän haastateltava kuvasi lyhdyksi ja pohti, onko seinissä olevat reiät vain repäisty seiniin.
    Tuntemuksiltaan haastateltava kuvasi teoksen tilan ahdistavaksi; ikään kuin oksat tekisivät huoneesta pyöreän, ja ne kiertyisivät huoneessa olijan ympärille. Katsoja kuvasi myös ahdistavaksi sen, ettei takana olevaa maailmaa voinut kuvitella; onko takanani ikkuna vai onko huoneessa ikkunoita lainkaan? Hän tahtoi päästä pois tilasta, mutta ei tahtonut tietää, mitä selän tai valoisan oven takana mahtoi olla. Seiniin piirtyvät oksat tuntuivat puristavilta ja vääristivät entisestäänkin huoneen haastateltavaa merkittävästi häirinnyttä perspektiiviä ja muotoa.
   Haastateltavani lähestyi teosta ja lähti arvottamaan sitä osittain hyvin itsekeskeisistä lähtökohdista, mutta hänen tapansa tarkastella kuvaa hyödynsi paljon myös teoskeskeisen lähestymistavan piirteitä. Katsoja unohti kysymyksen siitä, onko kuva kaunis tai ruma, onko se hänen mielestään taidetta vai ei, vaan lähti aivan ensimmäisenä tekemään formalistista analyysiä kuvan rakennuspalasista, kuten seinien linjoja, varjojen muodostusta ja asetelmaa yleensä. Hän ei kuitenkaan pyri ulos omasta kokemuksestaan etsimään teokselle yhteiskunnallista tai ajallista liittyvyyttä, mikä viittaa itsekeskeisiin arvotusmalleihin; miltä tämä kuva minusta tuntuu, mitä näen, mitä koen? Haastateltavani rinnasti teoksen oksakokemuksen David Lynchin tekeleisiin, mikä on myös selvä merkki omien mediamieltymysten ja kuvahistorian merkityksestä tulkintaan.
 
  Haastateltavani kritiikin vaiheet erottuivat selkeästi hänen katsoessaan teosta. Ensin katsoja kuvaili mitä näki rationaalisesti ja kuvailevasti, kokeili erilaisia tapoja nähdä ja katsoa kuvaa, sekä tutkiskeli ääneen näkemäänsä. Tulkinnassa hän rinnasti näkemänsä olotiloihin ja assosioi vapaasti, kuvasi millaisen tunnetilan huoneen ulkomuoto saa aikaan hänessä hänen käännellessään kuvaa ja kuvaili kuvan kääntelyn aiheuttamia eroavaisuuksia siinä, millaisen käsityksen hän kuvasta sai. Arvottamisalueen hän jätti vähemmälle; oliko kuva hänestä huono vai hyvä, kaunis vai ruma, siihen hän ei ottanut kantaa, mutta kertoi kuvan ahdistavan häntä, eikä hän mielellään katsoisi kuvaa enää pidempään.

Moniaistinen tulkinta

Ajatuksemme performanssiin lähti rakentumaan kysymyksistä:
Mitä sinä tunnet, kun katsot kuvaa?
Millaisia tunteita avainkuva sinussa herättää? 
Kuuletko ääniä, maistatko mitään?

Olin itse harrastanut armotonta brainstormausta kiireen ja kauhun sekaisessa olotilassa keskellä yötä ja päähäni pinttyivät kaksi asiaa; paperipussit ja Johanna Kurkelan kappale "Sun särkyä anna mä en". Päätimme lähteä yhdessä työstämään performanssiin esille jokaisen omaa kokemusta avainteoksesta; toinen tunsi vihaa, kun taas toinen näki kuvan rauhallisena mielenmaisemana. Halusimme tuoda kaiken tämän esille luisumatta turhaan monimutkaisuuteen ja hyödynsimme moniaistisuuden käsitettä tuoden teokseen liikettä ja ääntä staattisen rauhallisuuden keskelle. Matleenan ottamaa metsämaisemakuvaa hyödyntäen toimme myös alkuperäisteoksen kauniin camera obscura ajatuksen osaksi performanssia. Paperipusseilla halusimme tuoda esille ihmisen omaa mielenmaailmaa, ja kuinka jokainen suhtautuu eri tavoin päänsä sisällä olevan huoneen tunnelmaan.

Ja että kaikilla on salaisuutensa, piilopaikkansa, melenmaisemansa.
Eikä kukaan ole yksin.

2/3 Kuvallinen Kuva-analyysi

Kuvallisessa kuva-analyysissäni tutkin oksia, jotka varsinaisessa teoksessa ovat varjoja, mutta itse tein niistä varjoista nousevia valoja. Toinen minua kiinnostanut asia oli reikä seinässä, josta alkuperäisteoksessa pystyi erottamaan hyvin tarkasti materiaalit, joista ulkopuolella oleva seinä on tehty. Kuvat analyysistäni ovat huonohkoja mutta toivottavasti älyätte pointin.

1/3 Taidemuseolla

Siinä tuijotellessani alkuperäisteosta, Milavida #2 (Marja Pirilä, 2012), tarkasteluni reproduktion katselun jälkeen kiinnittyi automaattisesti kokoon ja laatuun. Kuvasta sai ammattimaisemman otteen, värit toistuivat kauniisti, oksat piirtyivät terävästi ja muistuttivat enemmänkin murtumia kuin katsojan henkilökohtaista maailmaa tavoittelevia mustia käsiä. Tarkkuus paljasti myös seinässä olevien reikien muodot, jotka olivatkin suorakulmioita, joiden ulkopuolet oli revitty niin, ettei reuna ollutkaan suora. Kuva tarjosi suurena ja tarkkana katsojalleen huomattavasti pientä paperivedosta enemmän katsottavaa, tutkittavaa ja pohdittavaa, muttei käynyt päälle.

Alkuperäisteoksen tunnelma oli reproduktiota rauhallisempi ja miellyttävämpi. Oma oloni originaalin äärellä oli rauhallisempi, eikä lainkaan yhtä ahdistava kuin reproduktion ensikohtaaminen. Taustalla toisesta näyttelystä kantautunut rauhallinen saksofonin ääni rauhoitti teoksen tunnelmaa, teki siitä rauhoittavamman ja hiljaisemman; yhtäkkiä teos itse ei huutanut lainkaan, vaan ikään kuin rauhoittui hiljaisen heijastusmetsän äänettömyyteen. Myös teoksen viereen asetetut kuvat tekivät auringonlaskussa aukeavasta ovesta rauhallisen; näyttelyssä kuvan vierellä komeili kaksi pystysuuntaista sinisävyistä ja mustanpuhuvaa camera obscura -teosta.

3/2 Kuvalähteet Kollaasiin

Kollaasitehtävän kuvalähteet:

Kaikki kuvat on haettu kuvapalvelu Pinterestin kautta, ja sieltä löydettyjä linkkejä hyödyntäen olen kaivellut tietoja kuvista ja niiden ottajista. Osa kuvista kulkee kuitenkin pitkän matkan netissä ja osa tiedosta jää internetin syövereihin...

1. Patrick J. Endres: Aurora Borealis and birch trees, Alaska
http://alaskaphotographics.photoshelter.com/gallery-image/Aurora-borealis/G0000QBVq8pdV3KI/I0000AkSLgH9k0H4/C0000jHOqHyfXm_c

2. Picture and taker unknown:
http://artizan3.tumblr.com/post/88025522636

3. Kuvan nimi ja ottaja tuntemattomia:
http://vi-kommer-aldrig-att-do.tumblr.com/post/89876646089/nothing-is-everything-in-order-to-grow-strong

4. MacLean, Iain: Winter Birch and Grasses, Southern Upland Way, Near Yair Bridge, Scottish Borders, 2013
https://www.flickr.com/photos/iainmac/11905914224/

5. Kholod, Daria: After the water
https://500px.com/photo/3595912/after-the-water-by-daria-kholod

6. Lopez-Chicheri, Raquel: ***, 2013
https://500px.com/photo/36461112/-by-raquel-lopez-chicheri

7. Kuvaaja ja kuvan nimi tuntemattomia
http://designspiration.net/image/967170106872/

1/2 Kollaasi

2/2 Kollaasin teksti

Päädyin kollaasia kootessani ottamaan aiheekseni ajatuksen siitä, kuinka yksinäiset tai masentuneet ihmiset löytävät sisältään pakopaikan, kuinka heidän kasvoilleen heijastuu heidän omat maailmansa, joissa he ovat turvassa tai voivat hyvin. Keräsin alkuperäisessä kuvassa minua viehättäneiden oksien ja erityisesti koivumetsien kuvia ja ihmisten kasvoja joihin valo osuu mielestäni erityisellä tavalla toteuttaakseni kollaasin ihmisten sisäisestä maailmasta. Keskellä oleva henkilö piiloutuu metsänsä taa, poika taasen näyttää kasvoistaan vain sen mitä valo koskettaa, minkä hän tahtoo näyttää. Kuvan nainen taasen katsoo suoraan kohti ja hänen kasvonsa hehkuvat sisäisen maailmansa väreissä. Jokainen meistä tarvitsee pakopaikan, oman maailmansa, sillä joskus todellisuus vain ei tunnu kestettävältä. 

Omassa elämässäni, mitä myös alkuperäisteos Milavida #2 minulle yhä vahvemmin symboloi, universaalia on ehkäpä se tunne oman pääni sisään jäämisestä ja tietynlaisesta todellisuuden pakenemisesta. Piiloudun ja piilotan sen mitä en tahdo näyttää. Ihminen on maailmassa surullinen, olipa hän missä tahansa, mistä syystä tahansa. Kuvaan tuli lähilukua-osiossa entistä vahvempi käsitys yksinäisyydestä, joka saattaa kuitenkin ehkä mielestäni olla oleellinen osa ihmistä ja teosta, eikä edes niinkään ahdistava tekijä. Alkuperäisteosta toteuttaessaan taiteilijan on mielestäni täytynyt käydä läpi laaja skaala erilaisia tunnetiloja yksinäisen, perheettömän talon ympäristössä kuvatessaan ja antaessaan sille uuden elämän.

Opin tehtävän aikana käyttämään photoshopia entistä paremmin ja hyödyntämään kykyjäni rakentaakseni oman ilmaisuni mukaisia kuvia digitaalisesti. Uskon voivani hyödyntää kollaasinrakennusharjoituksesta saamiani oppeja opetustyössä, sillä kollaasi on omalla tavallaan haastava ja mielenkiintoinen tapa tutustua kuvaan ja sen tunnelman rakentamiseen jo olemassaolevien palikoiden avulla. Arkielämässä uskon tehtävän vahvistavan minua valokuvien käsittelijänä, ja uskon käyttäväni tekniikoita jatkossakin. 

Tutkiskellessani muiden ryhmäläisteni kuvia kiinnostuin erityisesti Lauran Alzheimer-potilaan maailmaa peilaavasta kuvasta. Kuvassa oli mielestäni kauniilla tavalla otettu huomioon, kuinka potilaan pää, eli huone haurastuu, vaikka ulkopuolinen maailma meneekin menojaan. Ja milloinkapa vanhuus ja vanhentuminen eivät olisi ajankohtaisia asioita? Ruusunen lähti tekemään kuvaansa aika samankaltaisista lähtökohdista kuin minä itse, ja tunnistin hänen kuvastaan ahdistuksen, jota itse näen avainkuvassa vahvasti. Matleenan kuva käsittelee asiaa luonnon kannalta; on mielenkiintoista kuinka hän käsittelee ihmisen ja luonnnon välistä suhdetta ja luonnon ehdoilla elämisen todellisuutta. Henrietan kollaasi oli jännittävällä tavalla erilainen; koin että hän sai kuvasta kaikkein positiivisimman kuvan ja näki siinä rauhaa ja toivo, jonka pohjalta rakensi oman kollaasinsa.

Kuvallistava katsominen; pikapiirrokset

Valitsin tämän kuvan, koska pidin sitä mielenkiintoisimpana omista tekeleistäni. Kuvaan siinä kuvan varjoja ja oksia, jotka piirtyvät odottavan huoneen seinille...

Vastakohtana edelliselle tulkitsin seinille piirtyvän ulkomaailman taivaan värejä ja valoa yksinkertaisella vesiväritutkielmalla. Pidin merkittävänä paloitella kuvaa yksityiskohtiin, joita lähdin yksitellen kuvaamaan. Täsä erotin valoisan taivaan varjoista ja oksista, jotka kuvassa toimivat kauniisti yhdessä.

2/1 Taiteen tiedonalat

Kohdattaessa kuva ensimmäisen kerran, teoksen tarkastelussa korostuu oma henkilökohtainen kokemus, havainnot ja ajatukset, joiden perusteella heräämien kysymysten myötä lähdetäään tekemään syvällisempää ja tieteellisempää analyysiä kuvasta.

 Tutkiessani muiden tekstejä kaikille kohtaamisille ominaista oli, että jokainen esitti avoimesti omia tulkintojaan näkemästään ja esitti kokemukseensa ja näkemykseensä pohjautuvaa arvottamista. Jokainen myös kuvailee teksteissään näkemäänsä; rauhallista värimaailmaa, valojen ja varjojen vaihtelua, vastakkaisuuksia. Arvottamista värittävät vahvasti jokaisen näkemyksen taustalla esiintyvät elämänkokemukset; toiset kokevat huoneen rauhoittavaksi, minkä myötä kuva on useimmille miellyttävä (perusteltu arvottaminen), toiset taasen pitävät kuvasta, koska voivat peilata negatiivisia kokemuksiaan kuvan henkilökohtaisen symboliikan kautta (suljetut seinät, valo, rinnakkaistodellisuus). Jokainen myös kuvailee teksteissään formalistista näkemäänsä; rauhallista värimaailmaa, valojen ja varjojen vaihtelua, vastakkaisuuksia, asetelmaa. Nämä piirteet viittaavat taidekritiikkiin, joka lienee helpoin tiedonala lähestyessämme kuvaa ensimmäistä kertaa ja luodessamme suhdetta siihen.

Taustoittaminen ja historiallinen tulkinta oli jäänyt tässä vaiheessa hieman vähemmälle, sillä ryhmä keskittyi vahvasti pohtimaan omaa näkemystään tutustuessaan uuteen teokseen. Lauran tekstissä esimerkiksi kuitenkin viitattiin hänen aikaisempaan kokemukseensa teoksesta ja teoksen sarjallisuudesta, mikä tosin on selkeästi taidehistoriallinen lähestymistapa. Myös kysymysten esittäminen teokselle viittaa tähän; osa kysyi kysymyksiä taiteilijan ajatuksista teosta tehdessä, teokselta itsestään ja  teoksen tekemisen taustoista.
 Jokaisen tekstissa pohditaan estetiikalle olennaista kysymystä, mikä heidän mielestää saan aikaan teoksen vaikuttavuuden, kauneuden ja kiinnostavuuden. 

1/1 Odottavan huone - Kuvamatkan alku

A.

Näen seinät.

En tiedä ovatko ne minussa vai ympärilläni.

Huoneessa ei ole muita, avoimesta ovesta tuleva valo häikäisee minua osuessaan kasvoihini.

On aivan hiljaista, mutta kuulen kohinan korvissani enkä tiedä lainkaan,

kuulenko sen oikeasti. 

Ehkä se on vain seinille piirtyvän metsän tuotosta.

Pilvet seinillä liikkuvat, puut havisevat, mutta seinät ovat paikallaan. 

Hiljaa.

Kuulen hiljaisuutta mutten kuule.

Näen metsän, mutten oikeastaan näe. 

Ympärilläni on pysyvää, pysymätöntä. 

Paljon valoa, paljon varjoa,

mutta mikään ei kosketa minua.

Ikään kuin ympärilläni oleva maailma liikkuisi,

mutta seinät kahlitsisivat minut. 

Laulan, mutta kukaan ei kuule, en ole varma laulanko itse sittenkään,

vai kuulenko kuinka metsä laulaa minulle jossain ulkopuolella. 

Vai laulaako hiljaisuus?

Ovi on auki, mutten oikeastaan tahdo kulkea siitä, saatikka edes koskea.

En tahdo tietää, mikä valossa odottaa, eikä kukaan kulje valon ohi.

Pienet aukot seinässä muistuttavat pomminsirpaleiden tekemiä säleitä.

Olen yksin, olen hiljaa, ja yritän tarttua seiniin piirtyviin kuviin.

Yritän tarttua siihen mikä ympäröi minua,

väreihin, materiaaleihin,

mutta lopulta vain odotan, kuinka ulkopuolinen maailma kulkee ohitseni,

enkä saa sitä kiinni.

Kuin yrittäisi tarttua veteen.

Istun alas, kuuntelen.

Olen omassa päässäni.

Tämä huone on minä, seinät muurit joiden suojaan pakenen.

Pakenen maisemaan, en tiedä, mikä ulkona odottaa.

Nyt katson kuvaa ulkopuolelta.

Ja keskellä lattiaa, seinissä ja valonsäteissä,

näen itseni.

Ja minä odotan.

Mitä odotan? 

Mitä minä odotan odottavan huoneessa?

B.

Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota kuvan unenomaisuuteen ja moniulotteisuuteen. Luonteeltaan armottomaan ja realistiseen valokuvaan oli saatu kauniisti yhdistettyä unenomaisuutta ja fantasiaa camera obscuran avulla. Moniulotteisuus korostui teoksen herättämissä ajatuksissa, jossa kuvaa verrattiin ihmismieleen, odottavaan olotilaan ihmisen silmien takana. 

Teos herätti minussa kokemuksia omasta henkisestä pahoinvoinnistani; kokemuksesta että vaikka näen heijastuksen ulkomaailmasta, en pysty vaikuttamaan siihen saatikka koskettamaan konkreettisesti ympäröivää maailmaa. Koen että ahtaat, jykevät seinät kuvaavat omia henkisiä muurejani joiden taakse joko pakenen tai auttamattomasti usein jään. Seinille heijastuva maailma, ylösalainen ja mahdoton koskettaa, kuvaa minulle elämää, joka virtaa ohitseni huomaamattani, vaikka tahotisinkin tarttua siihen.

Olin nähnyt teoksen Korundissa jo ennestään viime keväänä, jonka myötä tiesin teoksesta jo jotakin. Mielestäni teoksessa on kyse kahden maailman yhdistämisestä. Konkreettinen ja kova kohtaa hauraan ja kauniin illuusion, auki oleva valoa tulviva ovi tarjoaa mahdollisuuden koskettaa ulkona olevaa maailmaa, mikäli siihen uskaltaa tarttua. Teos kysyy katsojalta, uskallatko, pystytkö, tahdotko? Mutta miksi ovi on auki? piileekö avoimessa ovessa uhka vai mahdollisuus? 

Ja mitä kaikkea se meille tarjoaa?