Päädyin kollaasia kootessani ottamaan aiheekseni ajatuksen siitä, kuinka yksinäiset tai masentuneet ihmiset löytävät sisältään pakopaikan, kuinka heidän kasvoilleen heijastuu heidän omat maailmansa, joissa he ovat turvassa tai voivat hyvin. Keräsin alkuperäisessä kuvassa minua viehättäneiden oksien ja erityisesti koivumetsien kuvia ja ihmisten kasvoja joihin valo osuu mielestäni erityisellä tavalla toteuttaakseni kollaasin ihmisten sisäisestä maailmasta. Keskellä oleva henkilö piiloutuu metsänsä taa, poika taasen näyttää kasvoistaan vain sen mitä valo koskettaa, minkä hän tahtoo näyttää. Kuvan nainen taasen katsoo suoraan kohti ja hänen kasvonsa hehkuvat sisäisen maailmansa väreissä. Jokainen meistä tarvitsee pakopaikan, oman maailmansa, sillä joskus todellisuus vain ei tunnu kestettävältä.
Omassa elämässäni, mitä myös alkuperäisteos Milavida #2 minulle yhä vahvemmin symboloi, universaalia on ehkäpä se tunne oman pääni sisään jäämisestä ja tietynlaisesta todellisuuden pakenemisesta. Piiloudun ja piilotan sen mitä en tahdo näyttää. Ihminen on maailmassa surullinen, olipa hän missä tahansa, mistä syystä tahansa. Kuvaan tuli lähilukua-osiossa entistä vahvempi käsitys yksinäisyydestä, joka saattaa kuitenkin ehkä mielestäni olla oleellinen osa ihmistä ja teosta, eikä edes niinkään ahdistava tekijä. Alkuperäisteosta toteuttaessaan taiteilijan on mielestäni täytynyt käydä läpi laaja skaala erilaisia tunnetiloja yksinäisen, perheettömän talon ympäristössä kuvatessaan ja antaessaan sille uuden elämän.
Opin tehtävän aikana käyttämään photoshopia entistä paremmin ja hyödyntämään kykyjäni rakentaakseni oman ilmaisuni mukaisia kuvia digitaalisesti. Uskon voivani hyödyntää kollaasinrakennusharjoituksesta saamiani oppeja opetustyössä, sillä kollaasi on omalla tavallaan haastava ja mielenkiintoinen tapa tutustua kuvaan ja sen tunnelman rakentamiseen jo olemassaolevien palikoiden avulla. Arkielämässä uskon tehtävän vahvistavan minua valokuvien käsittelijänä, ja uskon käyttäväni tekniikoita jatkossakin.
Tutkiskellessani muiden ryhmäläisteni kuvia kiinnostuin erityisesti Lauran Alzheimer-potilaan maailmaa peilaavasta kuvasta. Kuvassa oli mielestäni kauniilla tavalla otettu huomioon, kuinka potilaan pää, eli huone haurastuu, vaikka ulkopuolinen maailma meneekin menojaan. Ja milloinkapa vanhuus ja vanhentuminen eivät olisi ajankohtaisia asioita? Ruusunen lähti tekemään kuvaansa aika samankaltaisista lähtökohdista kuin minä itse, ja tunnistin hänen kuvastaan ahdistuksen, jota itse näen avainkuvassa vahvasti. Matleenan kuva käsittelee asiaa luonnon kannalta; on mielenkiintoista kuinka hän käsittelee ihmisen ja luonnnon välistä suhdetta ja luonnon ehdoilla elämisen todellisuutta. Henrietan kollaasi oli jännittävällä tavalla erilainen; koin että hän sai kuvasta kaikkein positiivisimman kuvan ja näki siinä rauhaa ja toivo, jonka pohjalta rakensi oman kollaasinsa.
Tutkiskellessani muiden ryhmäläisteni kuvia kiinnostuin erityisesti Lauran Alzheimer-potilaan maailmaa peilaavasta kuvasta. Kuvassa oli mielestäni kauniilla tavalla otettu huomioon, kuinka potilaan pää, eli huone haurastuu, vaikka ulkopuolinen maailma meneekin menojaan. Ja milloinkapa vanhuus ja vanhentuminen eivät olisi ajankohtaisia asioita? Ruusunen lähti tekemään kuvaansa aika samankaltaisista lähtökohdista kuin minä itse, ja tunnistin hänen kuvastaan ahdistuksen, jota itse näen avainkuvassa vahvasti. Matleenan kuva käsittelee asiaa luonnon kannalta; on mielenkiintoista kuinka hän käsittelee ihmisen ja luonnnon välistä suhdetta ja luonnon ehdoilla elämisen todellisuutta. Henrietan kollaasi oli jännittävällä tavalla erilainen; koin että hän sai kuvasta kaikkein positiivisimman kuvan ja näki siinä rauhaa ja toivo, jonka pohjalta rakensi oman kollaasinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti