Haastattelin avainkuvamme avulla erästä pitkäaikaista ystävääni, jolla ei ole taustalla taiteellista harrastuneisuutta ja kuvataiteellinen kasvatus päättyy lukion pakollisiin kursseihin. Hän opiskelee kasvatustieteitä ja pyrkii lastentarhanopettajaksi.
Ensimmäisenä nähdessään kuvan, hän hämmästyi, kuinka kuva ei ollutkaan yksiselitteinen, eikä se sisältänyt ihmishahmoja ollenkaan. Hän lähti tutkimaan rationaalisesti kuvan fyysisiä ominaisuuksia, varjoja, seinissä olevia reikiä, ovea ja sen valoja, sekä seinien hänen mielestään omituista perspektiiviä. Haastateltava lähti pyörittelemään kuvaa ylösalaisin ja kyljelleen, joka oli hänelle selkeästi miellyttävä tapa lähestyä kuvaa, ja assosioimaan sen perusteella muuttuvia mielentilojaan ja kokemuksiaan kuvasta ja taiteilijan mahdollista prosessia, vaikkei tunnistanutkaan tekniikkana Camera Obscuraa valokuvasta.
Ensimmäisenä haastateltava lähti pohtimaan sitä, miksi huoneen perspektiivi näyttää oudolta ja miksi seinillä oleva maisema on ylösalaisin. Ylösalaisin piirtyvä maisema tuntui hänestä luonnollisemmalta kun kuva käännettiin ylösalaisin; metsä näkyi hänestä seinien lävitse tai että seiniä ei olisi ollenkaan, ja ovi muistutti häntä nousujohteisuudesta, ikään kuin oven takana olisi ollut portaat jonnekin ylöspäin. Kuvan ollessa oikein päin oven takana ei hänestä ollut mitään, eikä hän tuntenut halua kulkea ovesta, vaikka tahtoikin sanojensa mukaan ulos huoneesta. Kuvan ollessa ylösalaisin hän koki, että kyseessä olisi auringonnousua kuvaava tilanne, sarastus, kun taas kuvan ollessa oikein päin, hän koki tilanteen auringonlaskun hetkeksi. Seinässä olevan ylemmän reiän haastateltava kuvasi lyhdyksi ja pohti, onko seinissä olevat reiät vain repäisty seiniin.
Tuntemuksiltaan haastateltava kuvasi teoksen tilan ahdistavaksi; ikään kuin oksat tekisivät huoneesta pyöreän, ja ne kiertyisivät huoneessa olijan ympärille. Katsoja kuvasi myös ahdistavaksi sen, ettei takana olevaa maailmaa voinut kuvitella; onko takanani ikkuna vai onko huoneessa ikkunoita lainkaan? Hän tahtoi päästä pois tilasta, mutta ei tahtonut tietää, mitä selän tai valoisan oven takana mahtoi olla. Seiniin piirtyvät oksat tuntuivat puristavilta ja vääristivät entisestäänkin huoneen haastateltavaa merkittävästi häirinnyttä perspektiiviä ja muotoa.
Haastateltavani lähestyi teosta ja lähti arvottamaan sitä osittain hyvin itsekeskeisistä lähtökohdista, mutta hänen tapansa tarkastella kuvaa hyödynsi paljon myös teoskeskeisen lähestymistavan piirteitä. Katsoja unohti kysymyksen siitä, onko kuva kaunis tai ruma, onko se hänen mielestään taidetta vai ei, vaan lähti aivan ensimmäisenä tekemään formalistista analyysiä kuvan rakennuspalasista, kuten seinien linjoja, varjojen muodostusta ja asetelmaa yleensä. Hän ei kuitenkaan pyri ulos omasta kokemuksestaan etsimään teokselle yhteiskunnallista tai ajallista liittyvyyttä, mikä viittaa itsekeskeisiin arvotusmalleihin; miltä tämä kuva minusta tuntuu, mitä näen, mitä koen? Haastateltavani rinnasti teoksen oksakokemuksen David Lynchin tekeleisiin, mikä on myös selvä merkki omien mediamieltymysten ja kuvahistorian merkityksestä tulkintaan.
Haastateltavani kritiikin vaiheet erottuivat selkeästi hänen katsoessaan teosta. Ensin katsoja kuvaili mitä näki rationaalisesti ja kuvailevasti, kokeili erilaisia tapoja nähdä ja katsoa kuvaa, sekä tutkiskeli ääneen näkemäänsä. Tulkinnassa hän rinnasti näkemänsä olotiloihin ja assosioi vapaasti, kuvasi millaisen tunnetilan huoneen ulkomuoto saa aikaan hänessä hänen käännellessään kuvaa ja kuvaili kuvan kääntelyn aiheuttamia eroavaisuuksia siinä, millaisen käsityksen hän kuvasta sai. Arvottamisalueen hän jätti vähemmälle; oliko kuva hänestä huono vai hyvä, kaunis vai ruma, siihen hän ei ottanut kantaa, mutta kertoi kuvan ahdistavan häntä, eikä hän mielellään katsoisi kuvaa enää pidempään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti