Tutkaillessani muiden ryhmäläisteni kuvahaastatteluita, totesin niissä vallitsevana piirteenä olevan hyvin formalistinen lähestymistapa; jokainen haastateltava on ensin lähtenyt purkamaan sanallisesti teosta silmin nähtävien, konkreettisten osien kautta. Haastateltavat myös harvoin toteavat suoraan mielipidettään siitä, onko teos kaunis tai pitävätkö he siitä. Henkilöt esittävät kysymyksiä kuvalle, erityisesti koskien ylösalaista maisemaa, seinissä olevia reikiä ja sitä mitä oven takana mahtaa olla.
Osa suhtautuu kuvan herättämiin ajatuksiin avoimesti, kuvailee tuntemuksiaan adjektiivein, mutta toiset puhuvat kuvasta runsaasti, vaikkeivat varsinaisesti avaa asioita sen takana, mitä he tuntevat. Pääasiassa haastateltavat lähestyvät teosta esteettistä havaintoa ja kokemusta painottavalla lähestymistavalla, jossa he kuvailevat teosta aistipohjaisesti ja heidän omakohtainen kokemuksensa teoksesta korostuu.
Minun ja Ruususen haastateltavat kokevat teoksen intertekstuaalisena kokemuksena ja viittaavat sanoissaan suoraan muihin nykyajan kulttuurituotoksiin kuvatessaan teosta ja sen tunnelmaa. He myöskin tiettävästi tutkailevat kuvia eri näkökulmista; kaukaa, läheltä, ylösalaisin, mikä viittaa pyrkimykseen tutkailla kuvan ulottuvuuksia perusteellisesti, mutta
konkretismin kautta. Lauran, Matleenan ja minun haastateltaville yhteistä oli huomion kiinnittäminen valoon, ja molempien haastateltavien ajatuksista voi havaita, että kerronnan takana on syvempää tulkintaa, mutta niiden merkityksiä ei lähdetä avaamaan. Puhutaan siitä mitä nähdään muttei kerrota miksi. Eräs mielenkiintoinen piirre oli esimerkiksi myös minun ja Henrietan haastateltavien kohdalla, jotka totesivat kuvan olevan parempi ylösalaisin, jolloin metsä olisi oikein päin.
Teoksen lähestyminen sanallisesti tunnetasolla on ollut haastatteluiden sävyistä päätellen hankalaa, sillä haastateltavat ovat monessa tapauksessa lähteneet analysoimaan tekstiä valtavan kaavamaisesti, ikään kuin eiltä olisi odotettu jonkinlaista tieteellistä vastausta. Lähes kaikkien kohdalla pääasiallinen lähestymistapa on itsekeskeinen, mutta havaittavissa on myös teoskeskeistä näkökulmaa; haastateltavat erittelevät mitä näkevät ja itse kokevat, mutta purkavat myös teosta teoksena (värit, materiaalit, asetelma, tekniikka) ja pohtivat miten päin kuvaa tulisi katsoa. He esittävät teokselle kysymyksiä ja rakentavat sille ääneen tarkoituksia, merkityksiä ja pohdintoja mitä kuvan takana mahtaa olla.
Kurssiryhmämme kohdatessa teoksen ensimmäistä kertaa, aloitimme itsekeskeisellä tavalla; loimme suhteen kuvaan, jonka myötä lähdimme liittämään kuvaa aikaan, assosioimaan ja pohtimaan teosta ja sen teknisiä rakennuspalikoita. Opiskelijaryhmän ensikohdatessa avainkuvan, kykenimme myös autonomiseen havainnointiin, sillä meillä oli ennestään valtavasti kokemusta erilaisten kuvien analysoinnista. Pohdimme teoksen todellista kokoa, väriä, laatua, ja miten todellinen kuva ehkäpä eroaisi reproduktiosta. Kuitenkin huolimatta tästä kaikesta suurieleisestä taidehienostelusta, uskon kuitenkin, että jokaiselle meistä kaikkein tärkein havainto ja merkitys löytyy itsekeskeisen arvioinnin kautta. Haastateltaviin verrattuna olimme siis jo lähtökuopissa tietoisia siitä, ettei kuvaa voi lähteä katsomaan vian omista henkilökohtaisista lähtökohdista, vaan meidän täytyy tehdä analyysimme useiden erilaisten teiden kautta.
Lopputulos: Kuva teki meihin selvästi erilaisen vaikutuksen kuin henkilöihin, joiden taiteentuntemuksen ja -analysoinnin taustat ovat erilaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti